Matka Hallsbergiin oli helppo. Lento, bussi, juna sai kyllä aprikoimaan paluuta. Hallsberg osoittautui vilkkaaksi junaristeysasemaksi, jonka kyljessä oli teollisuusalue ja ostoskeskus. Sen valtti on liikuntakeskus: kentät, hallit ja uimahallikylpylä.

Asemalta päädyimme vaivatta urheilukentälle ja Kaj Jensenin luo. Kaj asuu Hallsbergissä, on isokokoinen, sydämellinen ja suomalaistaustainen. Hän tarjosi meille majoituspaikaksi telttaa juoksuradan läheltä. Viereistä jäähallia hän piti majoitukseen kolhona. Otimme siis teltan. Se osoittautui virheeksi. Telttaan tuli myös iloinen tupakoiva tanskalainen.

70-vuotias ikijuoksija K-G Nyström, jonka charmanttia energisyyttä ei vetäytyvä suomalainenkaan voi kauan vastustaa, tuli hakemaan meitä yhteisillalliselle motelliin. Uteliaana jättäydyin viimeiseksi sisään mentäessä ja katselin kumppaneitani. Ryhmä jakaantui kahtia: Osa oli salskeita, triathlonistinoloisia urheilijanuorukaisia, loput jotenkin viäntyneen ja kärsineennäköisiä varreltaan, kasvoillaan syviä uurteita. Oli helppo veikata, että ”kärsineet” eivät anna salskeille mahdollisuuksia kisassa.

Ammattilaiset ovat tiukan näköistä porukkaa. Martina Hausmannin (yli kolmesataa ultraa) katse on kiihkeä ja vaivaisenluu valtaisa. Leppoisan poikkeuksen tekee viisikymppinen jenkki Glenn Turner, jonka amerikkalainen itsetietoisuus ei hevin horju, vaikka juoksuväsymys paistaa läpi. Keväällä hän juoksi Amerikan mantereen halki ja nyt tuntuu tulleen lepäämään ja hakemaan helppoa voittoa ”jostain Pohjois-Euroopasta” Martinan yllyttämänä. Tunnelmassa on yllättynyttä uteliaisuutta: Kouros on jälki-ilmoittautunut mukaan. Järjestäjät selittävät kaikille, ettei Kourokselle makseta mitään, vaikka hän toki oli sitä vaatinut. Ja Yiannis oli luvannut tehdä maailmanennätyksen. Järjestäjät selittelevät itselleen ja muille miksi Kouros saa olla kisassa mukana.

Aterioin kanaani samassa pöydässä Glennin ja Martinan kanssa. Glenn johti keskustelun kysymykseen: Kuinka voitamme Kouroksen? Glennin mielestä Kouros oli kilpaillut liikaa ja tulee aloittamaan liian lujaa. Jos häntä voisi hiillostaa alkurynnistyksen jälkeen hän saattaisi kuumapäisenä juosta jalat altaan. Lupaan etten ainakaan seuraa Kourosta maailmanennätysvauhdissa. Glenn pitää päätöstä viisaana. (Sisäisesti kiemurtelen naurusta. Olen laiskanpulskea sohvaperuna). Huomaan että uudet ystäväni eivät pidä maailmanennätysmiehestä.

Ruokailun jälkeen katsomme Miikan kanssa pääkatua ja kömmimme nukkumaan joskus yhdeksän jälkeen. Teltta on aluksi kuuma, mutta yöllä kylmä. Kova hälinä kisapaikalta, saksalaisen Jutta Jöhringin kirkkaat naurunpurkaukset , peittyvät vähitellen viereisen rautatieaseman tavarajunien pauhuntaan ja kolkkeeseen.

Aamu on hermostunut. YK:n tiimi (uusiseelantilainen pulska maratoonarinainen ja luihu pieni kreikkalainen joka näyttää Yiannisin sukulaismieheltä) on laittanut telttansa ja varustuksensa paikalle. Klo.11.00 on lasagnea ja kilpailuinfo. Kaj ja Reima Hartikainen yrittävät pitää jännittyneen tunnelman aisoissa. Yiannis käyttää erilaisia kriittisiä kommentteja erisuuntiin. ”Hän luulee olevansa joku kuningas”- sähähti Martina korvaani. Sitten Kouros hiljentää muut ja katsoo tuimasti (no hän on demonisen näköinen yrittämättäkin…) ja sanoo järjestäjille: ”Pidän selvänä ettei tähän kisaan hyväksytä mukaan sellaisia jotka kävelevät. Ymmärrän että Ultrajuoksija voi lopulta olla niin väsynyt. Tiedän että sellainen voi olla osa taktiikkaa. Mutta me olemme Ultrajuoksijoita. Kävelijöillä on omat kisansa. Eli jos joku suunnittelee jo etukäteen kävelevänsä. Edellytän ettei sellaisia ole ja järjestäjät vastaavat ettei sellaista tapahdu.” Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei vastannut. Tilaisuus päättyi. Martinan silmistä tulvi kyyneliä ja hän piti kiinni Kajn kädestä ”Enkö minä nyt saa osallistua?”

Juoksunautintoa rankkasateessa eli kolme ensimmäistä päivää

Two, one, GO! – huusi Kaj Jensen joukon liikkeelle. Muiden leppoisasti vielä katsellessa toisiaan ja kohteliaasti ryhmittäytyessä hölkkäjoukkueeksi, Kouros ryntää raivoisaan raviinsa. Askel on takuttava, hontelon näköinen ja kädet näyttävät tekevän tarpeettoman vahvasti työtä, mutta vauhti on luja. Pian kaikki alkavat syrjäsilmällä seuraamaan missä kohtaa rataa Kouros menee, sillä häntä on syytä väistää hyvin selvästi.

Ensimmäisenä päivänä sataa rankasti. Taivas on synkkä. Ympäristö käy nopeasti tutuksi. Kenttä on alavalla paikalla, jossa kaikki tuulet tuntuvat. Sen sivussa on kahvila/ huoltorakennus johon K-G Nyström ystävineen on järjestänyt itselleen oikeat sängyt lepotaukoja varten. Kentän reunalle muut kilpailijat ovat asettaneet huoltotelttojaan tai asuntovaunujaan. Huomiota herättävin on Kouroksen huoltoalue josta hänen huoltajansa alttiina kirmailevat hänen luokseen ja pyrkivät ennakoimaan Yanniksen tarpeita. Kilpailijat alkavat kutsua huoltajia Yanniksen ”orjiksi”, sillä hänen suhtautumisensa huoltajiin on varsin äänekäs ja ilmeisen tyytymätön. Myös alueen varusteiden ja erilaisten lääkintäaineiden määrä hämmensi noviisin, jolla oli mukana vaihtotossut ja vaseliinia. Huomaan seuraavien päivien kuluessa, että Yiannis on oikeassa: 144 tunnin juoksu edellyttää tiimiä. Se on joukkuelaji.

Ensimmäisten tuntien kuluessa juoksen hissutellen, vauhtia varoen. Tätä olen odottanut jo kauan ja pari edellistä viikkoa purjeveneessä takaa levänneet jalat. Yiannis menee lujaa omaa monotonista askellustaan, mutta muut taivaltavat kohteliaasti rupatellen. Martina juoksee. Muutaman tunnin juoksun jälkeen Glenn siirtyy peesaamaan Kourosta. Seuraavan tunnin he rientävät peräkanaa, tasatahtia, joskin Kouros näyttää toisinaan nykivän, ja yleensäkin vaihtelevan nopeuttaan. Sitten Kouros hidastaa yllättäen, Turner ehtii hypähtää hänen sivulleen ja ohitse eteen. Kouros huitoo Turneria kohti ja raivoaa. Turner spurttaa säikähtyneenä minkä pääsee, karkuun sättivää kreikkalaista. Vääjäämättömässä seuraavassa kohtaamisessa Kouros syyttää raivoisasti Turneria hyppäämisestä suoraan hänen eteensä. Turnerin vastaväitteet ovat ponnettomat. Hänen itseluottamuksensa on kaikonnut.

En seuraa ensimmäisenä päivänä tuloksia. Tavoitteeni kisassa on saada kokemus pitkästä juoksusta ja hyvä harjoituskilometrimäärä yhdelle viikolle. Yöllä puoli yhden aikaan päätämme Miikan kanssa vetäytyä nukkumaan. Suihku läheisessä jäähallissa tuntuu hyvältä, mutta kaikkeen kuluu paljon aikaa. Lopulta teltassa on meluisaa ja niin epämukavaa ettei nukkuminen onnistu. Jos saisikin nukahdettua, niin silloin tulee tarve käydä WC.ssä, ja lähimpään on matkaa runsaasti.

Neljältä Miikka palaa radalle. Yritän löytää tavaroitani teltasta, mutta pimeässä mitään ei löydy. Puoli viideltä olen radalla. Huomaan että Yiannis kävelee vaivaisen näköisenä. Sade jatkuu. Etenen tasaisella rytmillä: juoksen neljä kierrosta ja kävelen yhden. Kello 12 aikaan ensimmäinen vuorokausi on täynnä. Kaj Jensen antaa netistä lähetettyjä terveisiä, jotka piristävät kummasti. Hän sanoo että tuloksissa menee hetki, mutta hän olettaa minun olevan toisena ensimmäisen vuorokauden jälkeen. 100 mailia on mennyt kevyesti.

Kello 12 on ruokailu. Kuten myös kello 18 ja 23 ja aamulla kello 6. Silloin tuodaan läheisestä ravintolasta herkullista, helposti syötävää lämmintä ruokaa. Olut on yleisin ruokajuoma, jota on tarjolla. Muinakin aikoina sai pyynnöstä puuroa, kanakeittoa, lihapullia jne. Jos keksi pyytää jotain mitä heillä ei ollut valmiina, niin vastaus oli ”next lap!” Huolto on erinomaista.

Toinen päivä oli hieno. Juoksu oli helppoa eikä sade haitannut koska keli oli muuten lämmin. Juoksi n sadeviitassa joka hiosti, mutten piitannut. Muut kaikkosivat suojaan sateen yltyessä, mutta jatkoin Martinan ja Yanniksen kanssa radan kiertämistä. Vauhtini oli paljon suurempi kuin heidän, joten pääsin ohittelemaan heitä usein. Lisäksi paikalla sattui olemaan runsaasti kannustavia katsojia, joten en saanut hillittyä itseäni. Kerran eläessään kun pääsee ohittelemaan maailmanennätysmiestä mennen tullen, niin ei malta… Sohvaperuna – minäni nautti.

Iltapäivän kuluessa tutustuin joihinkin uusiin juoksijoihin. Ruotsalainen Christian Ritella, jota hänen avustaja-isänsä näytti tarkkailevan herkeämättä, kertoili yhteisistä kokemuksistaan Pasin kanssa Spartathlonissa. Ritella juoksi niin kevyesti ja hallitusti että uskoin hänen halutessaan voittavan kisan. Olettaen ettei Kouros alkaisi juosta uudestaan. Hollantilainen Tom Hendriksen oli hyväntuulinen, pitkä, 50 –kiloinen maratoonari. Tomilla oli aina jotain hauskaa mielessään. Ruotsalaisista juoksijoista monet puhuivat myös suomea. Rataa kiersi siten hyvin monikielinen keskustelu.

Martina näki tilaisuutensa tulleen Kouroksen heikkouden myötä. Hän halusi tehdä saksan ennätyksen, mutta ennen kaikkea voittaa Kouroksen: ”jos minulla vain olisi avustaja, niin kuin Yiannisilla on, niin voittaisin!”

Toisena iltana noudatimme tuttua aikataulua eli puolilta öin suihkuun ja nukkumaan. Tässä vaiheessa ymmärsin, että minulla on paljon märkiä vaatteita ja että olin juossut kaksi päivää märissä sukissa ja kengissä. Tämä ei varmaan ollut hyvä juttu.

Monet jäivät yöksi juoksemaan radalle ja tiesin heidän menevän ohitseni yön aikana. Tarkoitukseni oli kuitenkin juosta vielä viidentenä ja kuudentenakin päivänä. Yö ei kuitenkaan tuonut paljoakaan lepoa.

Kolmas aamu oli enää puolipilvinen ja järjestäjät kertoivat poutasään ja kovan helteen tulevan keskipäivään mennessä. Tuloksista näki, että Kouros ja Hausmann olivat pysytelleet koko ajan radalla. Kouroksen meno oli väkinäistä kävelyä. Hän sekä ontui, että oli jotenkin taipunut oikealle. Lisäksi hänen askelluksensa oli niin vaappuvaa että hänet halusi kiertää kaukaa. Näytti selvältä, että hän keskeyttäisi. Ritella voittaisi, päättelin. Reima Hartikainen myös kehotti minua säilyttämään sinnikkäästi juoksuvauhtini, sillä sijoittuisin hyvin. Hetken kuvittelin millaista olisi mennä kotiin ”miehenä, joka voitti Kouroksen”. Tässä kisassa siihen olisi ”once in a life time” mahdollisuus.

Oma juoksu lähti hyvin liikkeelle. Aamupäivällä etsiskelin kiveä kengästäni ja sitä ei löytynyt. Minulle oli siis tullut rakko. Tämä oli ensimmäinen rakko, jonka olen saanut. Reimalta sain neulan jolla sen puhkaisin ja toivoin parasta. Ennen puoltapäivää molemmat jalkani tuntuivat olevan täynnä pikkukiviä. Kello 12 söin ja Reima osoitti minulle jalkahoitajan, joka lupasi auttaa. Hänellä oli asiakkaita runsaasti, ja kun pääsin vuorollani hoitoon, huomasin että hän on varsin verkkainen ja perusteellinen nuorimies. Hän löysi jaloistani parisenkymmentä rakkoa, jotka hän puhkaisi. Hän halusi myös laastaroida jalkani , mutta en sittemmin saanut paketoituja jalkoja enää mahtumaan juoksukenkiin. Palasin juoksemaan ja huomasin helteen tulleen. Tartan muuttui vähitellen polttavaksi.

Tiistai – iltana Heermanit tulivat. Tuoreiden suomalaisten tulo paikalle piristi. Heermanit olivat huippumukavia ja lisäksi he olivat halukkaita auttamaan käytännön asioissa. He muuttivat tavaramme teltasta läheisen jäähallin katsomoon. Ilta sujui siinä, että opettelin juoksemaan välittämättä jalkojen tuntemuksista. Reima sanoi, että rakkojen kanssa ei voi muuta kuin juosta edelleen. Jalkani olivat yhtä rakkomöhnää. Ajattelin että vaikka se on kivuliasta, niin se ei ole vaarallista. Oikea jalkani kipeytyi vähitellen nilkasta ja pohkeesta.

Saksalainen juoksija Peter Ludden pysäytti minut juomapisteessä: ”Aku, oikeassa jalassasi on paha tulehdus. Tunnen tuon. Olin samanlaisen takia juuri kuusi viikkoa sairaalassa. Sinun ei pidä juosta enää.”

Kolmannesta illasta viimeiseen päivään

Peter Ludden Jutta-vaimoineen oli varsin varma, ettei jalallani tulisi juosta enää lainkaan. Samaan aikaan ilmestyi Outi S aurinkoisena ja tyylikkäänä radan reunalle. Hänen aurinkoisuutensa tuli varsin sopivalla hetkellä. Illan kuluessa jalkani oli monien hoitotoimenpiteiden kohteena. Nilkka oli varsin kipeä, mutta kävellä sillä saattoi ja kivuliaasti juosta. Yöllä nukuin pari tuntia jäähallin katsomossa, jossa oli ainakin kuivaa ja hiljaista.

Aamulla jalalla saattoi kävellä hitaasti kunnes se turtui noin viiden kierroksen jälkeen ja hidas juoksu oli mahdollista. Kolmannen vuorokauden täyttyessä en ollut enää kiinnostunut seuraamaan omia tuloksia. Veteraani Skoglundin todetessa: ”Sinä Aku juokset kuin hirvi. Teet ainakin 700 kilometriä!”. Puistin päätäni, sillä tiesin että seuraavat päivät olisivat pitkät.

12 tunnin juoksijoiden ja heidän huoltajiensa kannustus tuntui neljäntenä päivänä sangen hyvältä. Paahtavassa helteessä taivaltaessa oli mukava seurata samalla 12 tunnin kilpailijoiden rynnistystä. Heidän reitistään kolmasosa oli stadionilla. Miesten juoksuun tuli lisää kiinnostavuutta kun Reima Hartikainen ilmoitti tulevansa mukaan kisaan. Kerroin Reimalle etukäteen, että kun huudan ”Hyvä Suomi!” se tarkoittaa myös häntä. Reima oli tästä tyytyväinen.

Reima lähti vahvaan alkuvauhtiin ja näytti karkaavan muilta. Muutaman kilometrin jälkeen Tero ja Mikael sitten saavuttivat hänet. Juoksu oli Reimalle vaikea. (Hän oli ollut yli 20 tuntia vuorokaudessa kilpailupaikalla työtehtävissä ainakin 6 päivän kisan alusta alkaen.)
Teron juoksu oli vakuuttava. Hänen tahdonlujuuttaan ihailen. Outi ja Mikael juoksivat helteessä hyvin. He eivät itse olleet tyytyväisiä tuloksiinsa.

Kuuden päivän juoksun tilanne oli selkiytynyt. Kouros käveli johdossa ärhäkkänä ja sätti tiimiläisiään. Hänelle tehtiin monenlaisia hoitotoimenpiteitä. Hänen käydessään 6 radalle sijoitetussa Bajamajassa hänen naispuolinen apurinsa liittyi aina hänen seuraansa. Martina käveli tunti tunnilta Kourosta kiinni ja sai muiden myötätunnon osakseen. Ritella juoksi kevyesti, muttei aikonut ottaa kiinni kaksikkoa. Kysyin Ritellalta, miksei hän pyri voittamaan kisaa. Hän kertoi kilpailleensa viime aikoina paljon ja että tämä oli hänelle tutustumista lajiin. Ruotsin ennätys riittäisi. Jäi olo että valmentajaisä oli näin sanonut. Turner oli myös lopulta koonnut itsensä alun järkytysten jälkeen ja selvästikin tulisi ohittamaan minut. ”Soitin tyttöystävälleni ja hän kehotti tekemään edes USA:n ikäkausiennätyksen eli minulla on nyt taas tavoite”- sanoi Glen ja virnisti. K-G Nyström piti hauskaa. Hyppi, juoksi takaperin päivänvarjon kanssa, käytti välillä kainalosavoja ja puhui mukavia tuttujen, tuntemattomien ja lehtimiesten kanssa.

Illalla jalkani ei enää sallinut kunnolla kävelyäkään. Apeata. Istuin maassa ruotsalaisen jalkahoitajan työn kohteena. Tunsin jonkun puristavan hartioitani takaapäin lohduttavasti. ”Tuo on rankkaa. Olet juossut niin hienosti. Itsellänikin on vaiva. Saatoin juosta vain ensimmäisenä päivänä... Halusin kertoa miten paljon arvostan sinua.” - Yiannis Kouros oli pysähtynyt kannustaakseen minua. Olin häkeltynyt. Hyvän tovin juteltuaan hän jatkoi matkaa. Lopulta Team Heerman pelasti minut sekavien hoitotoimenpiteiden keskeltä lepäämään jäähallille.

Viidennen päivän aamuna oli hyvin vaikea kävellä. Hyvin hitaalla kävelyllä sain vähitellen jalan suhteellisen tunnottomaksi ja keskityin siihen, etten tunne mitään polvien alapuolella. Vähitellen kävelyvauhtini oli K-G:n ja Yianniksen tasoa. Heidän kanssaan kävelin ja juttelinkin melkoisen tovin. En silti osannut selvittää Yiannikselta miksi hän ei ollut keskeyttänyt. Tai ymärsin, ettei se ollut tullut hänelle mieleenkään, vaikka kisa oli varsin erilainen kuin mitä hän oli suunnitellut. Nyt hän keskittyi pitämään Martinan takanaan. K-G kertoi tulevansa taas Esport Arenalle tammikuussa. Kouros myös oli kiinnostunut ja sanoi haluavansa juosta Suomesssa. Hän pyysi minua keskustelemaan asiasta kanssaan kisan jälkeen.

Viidentenä päivänä oli Ultraveckalla vuorossa vuorokauden juoksu. Ihailtavasti järjestäjät olivat pystyneet organisoimaan monia yhtaikaisia tapahtumia. Ultraveckan idea on K-G Nyströmin, Jensenin ja Hartikaisen, ja he olivat saaneet lisäksi noin 50 muuta ultrajuoksijaa järjestelytehtäviin.

Viides päivä alkoi aurinkoisena, mutta muuttui iltapäivällä lohduttoman synkäksi. 24 tunnin juoksun oltua käynnissä iltapäivän kuumimmat tunnit, ryntäsi eräs juoksijoista väärästä suunnasta maalipaikalle järjestäjien luokse. Kauhu ja epätoivo laskeutui. Järjestäjät itkivät. Heidän lapsiaan oli ollut viereisessä kylpylässä ja erään – parastaikaa 24 tunnin juoksuun osallistuneen – miehen 7-vuotias poika oli hukkunut. Tunnelma oli outo. Juoksijat juoksivat. Osa yleisöstä ja järjestäjistä itki isän kanssa. Tieto levisi vähitellen ja monet alkoivat itkeä. Siviiliammattini vuoksi tällaiset tilanteet ovat minulle tuttuja, joten jäin joksikin aikaa järjestäjien seuraan. Norjan lippu laskettiin puolitankoon. Kuuden päivän juoksijoilla oli viimeisenä päivänä surunauhat.

Viidentenä päivänä naurava, langanlaiha Tom Hendriksen kiristi vauhtia. Hän oli taitavasti säästellyt voimiaan. Martina oli välillä intoa täynnä ja laski tekevänsä ennätyksen ja voittavansa Kouroksen. Välillä hän raivosi kaikille, joille aiheen keksi. Ennen kaikkea järjestäjille.

Järjestäjiä koettelivat sähkökatkot ja varmaan myös väsymys, joten tuloksissa oli epäselvyyksiä. (Itseasiassa Kouroksen huoltajat olivat ensimmäisestä päivästä alkaen kovistelleet järjestäjiä siitä, että joitain hän kierroksiaan ei olisi kirjaantunut. Samoin oli myös keväällä Bornholmissa.)
Mutta Kouros asteli vaappuen johdossa tunnista toiseen, vaatteitaan alituisesti vaihtaen.

Loppu tulee aikanaan

Kuudentena päivänä tavoittelin vielä 600 km kokonaistulosta. Se olisi mahdollinen, jos pysyttelisin radalla koko ajan ja etenisin edes kohtuullisesti. Halusin myös säilyttää kuudennen sijan. Minulla oli seuraavaan kilpailijaan 40 km etumatka ja sellaista ei kiinnioteta viimeisenä päivänä. Oikea nilkkani ei sietänyt taivuttamista, joten kulkuni oli hankalaa.

Viimeisenä iltana kävelimme Miikan kanssa ja saavutimme radan sisäkaarteessa nauravan Tomin. Hän katseli siiliä. ”Nätti eläin”- totesin. ”Joo, ja sitäpaitsi hirmu nopea. Juoksin eteläkaarteeseen ja se oli jo siellä. Sitten juoksin tänne pohjoiskaarteeseen, mutta se oli täällä jo ennen minua! Että voi olla nopea eläin” päivitteli Tom hämmentyneenä.

Yöllä kävin oikaisemassa itseni hetkeksi penkille jäähallin katsomossa. Tämä oli virhe. Jalka ei ollut enää lainkaan yhteistyöhalukas palatessani radalle. Toisaalta sain sen ansiosta kosolti sympatiaa juoksijoilta. Yön tunnelma oli mukava. Monet olivat päätyneet viettämään viimeisen yön radalle. Tom ja Christian tekivät uusia maidensa ennätyksiä. Tom rivakalla vauhdilla, Christian leppoisasti taivaltaen. Päähuomion saivat kuitenkin Yiannis ja Martina jotka kamppailivat voitosta. Martina oli väsynyt. Hän oli vastoin suunnitelmaansa levännyt kilpailun aikana useita kertoja noin 30 minuutin jaksoja.

Viimeisten päivien aikana Kouros oli onnistunut säilyttämään välimatkan, mutta Martina laittoi kaiken peliin viimeisenä yönä ja selvästi tavoitti. Kierros toisensa jälkeen etumatka supistui.
Yöllä Yiannis ja Martina kävelivät yhdessä ja puhuivat. Aiheena oli mm. se, mitkä ennätykset ovat oikeita ja mitkä eivät. Yiannis kuulosti sovittelevalta, mutta Martina ei ollut halukas mihinkään liennytykseen.

Aamuyöllä sähköt katkesivat ja kierroslaskenta sammui. Järjestäjät siirtyivät käsin merkitsemään kierrokset ylös. Kun sähköt ja kierrosnäyttö palasi, välillä juostut kierrokset puuttuivat. ”Te olette pilanneet kilpailuni, vieneet minulta voiton!” - huusi Martina järjestäjille. Katkon aikaiset kierrokset tulivat vähitellen näyttöön, mutta Martina ei lientynyt. ”Teen teistä ilmoituksen!” hän huusi maalin kohdalla. Yritin rauhoittaa häntä, mutta hän oli varma että oli ollut paljon nopeampi Kourosta katkon aikana, ja sitä ei näyttö hänen mielestään osoittanut.

Aamulla lopun odotus oli niin vahva, että oli vaikea keskittyä etenemiseen. Kaj Jensen – hän oli hyvin perillä jalastani, sillä oli jonkin lääkintäkoulutuksen pohjalta pyrkinyt hoitamaankin sitä - ehdotti vahvasti että siirtyisin kahvilan puolelle istumaan kisan lopputunneiksi. Hän vakuutti ettei jatkamisellani olisi mitä merkitystä tuloksiin, ja että olin sinnitellyt jo tarpeeksi. Jalan vammauttaminen pitkäaikaisesti ei olisi tarpeen. Huojentuneena annoin Kajn tukea minut varjoon. Hän toi minulle ruokaa ja pari kylmää olutta.

Tässä kohtaa palauduin jotenkin arkisempaan olotilaan. Huomasin kipuja, väsymystä ja sen etten ollut peseytynytkään aikoihin. Halusin olla radalla yhdessä muiden kanssa viimeisen tunnin. Sitä ennen halusin käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Sen teinkin, mutta kilpailukeskittymisen rauetessa kehonikin antoi periksi ja liikkumiseni oli varsin erikoista. Iltapäivällä suoritettavaan 6 tunnin juoksuun tulijat auttoivat minua eri vaiheissa. Olin onnellinen.

Ehdin mukaan viimeisille kierroksille. Kaikki olivat helpottuneita, onnellisia, ylpeitä. Yleisön taputtaessa tulimme kaulakkain maaliin. Hetkeä ei unohda.

Martina ja Yiannis käyttivät toki ajan tarkkaan. Kouros tuli maaliin voittajana Kreikan lippua heiluttaen riemuitsevien avustajiensa syliin.  Onnittelin maalissa Yiannista poikkeuksellisesta sinnikkyydestä, mutta hän alkoi terävästi pohtia omaa suoritustaan eri näkökulmista ja mitkä olisivat oikeat sanat kuvaamaan sitä. Hän äityi jopa itseironiseksi. Olin hämmentynyt, sillä suuren osan taipaleestaan hän oli tehnyt kuin olisi ollut juuri putoamaisillaan tantereeseen. Hän ei ollut levännyt välillä, mutta nyt oli välittömästi maalissa kärkäs kielitieteelliseen debattiin.

Maalialueelta oli vaikea poistua. Kiersimme siinä kuin kanat. Halasimme toisiamme, höpötimme ja ihmettelimme mitä nyt tehdään elämässä. Peter Bögevig laski paljonko – tanskalaiseen tapaan - oli tupakoinut kisan aikana. Glenn antoi käyttämänsä juoksusukat Kourokselle. Martina antoi paikallislehdelle haastattelun, jossa kertoi järjestelyjen olleen täydelliset. Parhaat järjestelyt niistä yli 300 ultrasta, joihin hän oli osallistunut.

Palkintojenjaossa K-G Nyström halusi tietää, alanko nyt kuuden päivän juoksijaksi. Hänellä oli ideoita kansainvälisestä tukiverkostosta ja hän pyysi minua mukaan. Suomessa tulisi myös K-G:n mielestä järjestää vastaavia.

Opin paljon. Yleiskunto riitti hyvin, vaan se ei tässä lajissa olekaan tärkeätä. Tärkeätä on kattava suunnitelma, hyvä huolto, jalkojen kestävyys. Jalkojen huolto lienee tärkeintä. Seuraavalla kerralla otan myös huoltajan mukaan. Kiitos Miikalle. Ilman häntä en olisi lähtenyt kisaan, Enkä tiedä kuinka olisin palannut Suomeen ilman hänen apuaan.

Kiitos jos joku luki. Minulle oli tärkeätä kirjoittaa, jotta pääsisin kokonaan pois Hallsbergin radalta.

Hieno kokemus. Se mikä on hienointa ei valitettavasti ole sanoin ilmaistavissa. Suositan siis kaikille omaa kokeilua.

Kävelen taas, mutta hitaasti.

AKU KOPAKKALA