Nove Colli Running on 202 kilometrin juoksu, joka kiertää Italiassa Emilia Romanon maakunnan alueella risteileviä asfalttiteitä pitkin. Kisan lähtö ja maali on Cesenaticon pikkukaupungissa Adrianmeren rannalla, ja ennen maaliin pääsyä ylitetään 9 (Nove) kukkulaa (Colli). Juoksu järjestettiin nyt 11. kerran, mutta samalla reitillä samaan aikaan on järjestetty Nove Colli pyöräilytapahtuma jo vuodesta 1971 alkaen.

Suomella on Nove Colli Runningissa kunniakkaan perinteet. Janne Kankaansyrjä voitti kisan toisella yrittämällään vuonna 2006 erinomaisella ajalla 21.01.12, Janne muuten ratkaisi kisan voiton itselleen samaan aikaan kun Suomen kansa juhli Lordin Euroviisu-voittoa.

Kisan aluksi juostaan ensimmäiselle suurelle huoltopisteelle 21,5 kilometrin päähän auton perässä kahdessa tunnissa, tämä järjestely tehdään liikenneturvallisuuden takia. Tasan klo 14.00 ammutaan toinen lähtölaukaus, jonka jälkeen loput 181 km juostaan omaan tahtiin. Jos 202 kilometriä on liikaa, Nove Collista saa lopputuloksen myös 84 kilometrin tai 158 kilometrin kohdalta.

Juoksu sujui minulta tällä kertaa hyvin. Tulin maaliin järjestäjien ajanoton mukaan ajassa 27.51.53 ja sijoitukseni oli 18, osallistujia oli noin 90. Edellisten kahden vuoden aikana olen keskeyttänyt kaksi 24 tunnin juoksua vatsavaivojen takia ja yhden Spartathlonin kunnon lopahtamiseen, mutta tällä kertaa ei ole tarvetta selitellä mitään. Kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan: vatsan kanssa ei ollut ongelmia ja jalat kestivät hyvin loppuun asti. Sunnuntai-aamuna auringon noustessa meno alkoi hyytyä uhkaavasti, mutta säidenhaltija oli hellettä vieroksuvan skandinaavin puolella ja ryöpsäytti juoksijoiden niskaan mukavasti viilentäneen parin tunnin vesisateen.

Päätin kirjoittaa kisaraportin tällä kertaa mahdollisimman pian, kun asiat ovat vielä tuoreessa muistissa. Asiat voivat olla sekavassa järjestyksessä ja osittain asian vierestäkin, mutta kirjailen niitä ylös sitä mukaa kun asiat tulevat mieleen.

Aloitin määrätietoisen treenin kohti Nove Collia vuoden alussa. Tammikuussa ja helmikuussa juoksua kertyi noin 400 kilometriä, ja siihen päälle hiukan oheisharjoitteita. Maalis-huhtikuussa oli tarkoitus nostaa harjoittelun määriä, mutta toisin kävi. Pientä flunssaa ja muuta vaivaa oli vähän väliä, ja niinpä treenin määrä laski hiukan alkuvuoteen verrattuna.

Neljä viikkoa ennen Nove Collia juoksin mainion 60 km maastolenkin, ja siihen päälle vielä seuraavana päivän kolmen ja puolen tunnin kävelylenkki palautukseksi. Sen jälkeen alkoi sairasteluputki (pitkä kuumeeton flunssa, sitten mahatauti+flunssa ja lopuksi kurkkutulehdus+kuume), joiden takia kisan starttia edeltävien 25 päivän aikana pystyin treenaamaan yhteensä vain noin viisi tuntia. Kolme kevyttä juoksulenkkiä (yhteensä 25 kilometriä) ja sen lisäksi tunti vesijuoksua ja tunti cross traineria olivat koko viimeistelytreenini.

Nousujohteinen viimeistelyharjoitus jäi siis kokonaan tekemättä mutta toisaalta jalat olivat kisan aikana erittäin tuoreen tuntuiset, flunssapotilaana vietettyjen päivien aikana jalkojen kaikki pienet rasitukset ehtivät korjaantua täydellisesti. Kisaa edeltävällä viikolla olisin toki voinut käydä lenkilläkin, mutta päätin ottaa flunssasta toipumisen varman päälle ja panostin vain lepäilemiseen.

Henkiseksi valmistautumiseksi lueskelin kisaa edeltävällä viikolla Shackletonin Endurance-retkestä kertovaa tarinaa. Jos keskeyttämispeikko alkaisi jossain vuoren huipulla kuiskuttelemaan että eikös tämä yli 100 km ole jo riittävän hyvä tulos tuolla treenillä, niin hiljentäisin peikon retorisella kysymyksellä ”Mitähän Shackleton tekisi tässä tilanteessa?”

Lentomatkalle varasin lukemistoksi Tuomas Zacheuksen japanilaisista maratoonareista kertovan kirjan Nousevan auringon maratoonarit. Japanilaisten maratonraastajien tarinoita luettuani tunsin olevani täynnä, vain täynnä enkä mitään muuta kuin täynnä ultraluottoa. Tiesin että täydellisen kulkemattomuuden yllättäessäkin tulisin pitämään keskeyttämistä pilkkanani. Zacheuksen kirjan sankarit kaahavat maratoneja jopa 3 minuutin km-vauhdilla ja minun tavoitevauhtini olisi noin 9 min/km, joten eri asioista tässä puhutaan, mutta maaliin pääsemisen hinku on kuitenkin sama molemmissa lajeissa.

Nove Collin €120 osallistumismaksuun sisältyy majoitus puolihoidolla Hotelli Anthokseen perjantaista maanantaihin. Roudariksi mukaan tulleen poikani majoitus samaan hotelliin maksoi €90. Perjantai-iltana Nove Colli Runningin perustaja ja kilpailun johtaja Mario Castagnoli tuli hotellille ottamaan vastaan ilmoittautumiset, samalla kilpailijat saivat merimiessäkit joihin lastattiin kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetontakin kamaa. Juoksunumero oli ehdottoman tarpeellinen, ja käyttökelpoisia olivat myös Nove Colli T-paita, suolapussi, kenkäpussi, sukat ja sateenvarjo. Juoksun jälkeen säkkiin sai lisätäytteeksi mitalin (joka oli itse asiassa pyöräilytapahtuman mitali), Nove Colli Finisher T-paidan ja A3-kokoisen diplomin.

Kaikki juoksijat kokoontuivat Cesenaticon merimuseon kokoushuoneeseen. Tilaisuuden avasi Cesenaticon pormestari, jonka puheesta en tajunnut sanaakaan. Ymmärsin kuitenkin täydellisesti, että puhe oli juuri niin erinomainen kuin vain italialaisen pikkukaupungin pormestarin puhe voi olla: innoitusta ja henkeä oli riittävästi ja pari hyvin ajoitettua vitsiä puheen lomassa kevensivät tunnelmaa. Ankarien aplodien jälkeen Mario esitteli kymmenen kilpailun ennakkosuosikkia, joukossa m.m. moneen kertaan mitaleille sijoittunut Italian Alessandro Mammoli ja reittiennätyksen haltija Jean Jacques Moros Ranskasta. Kovimmat aplodit sai kuitenkin Moros’n vaimo, joka myös osallistui juoksuun.

Seuraavaksi siirryttiin museon eteen kanavan rannalle, jossa otettiin muutama valokuva ja siirryttiin lähtövaatteen taakse odottamaan starttia. Paikallinen kirkonmies piti vielä lyhyen puheen, jonka lopuksi kuorolausuntana rukous, aamen ja ristinmerkit. Täydellisesti ajoitetut kirkonkellot aloittivat klo 12 lyöntinsä ja kirkonmies pirskotteli juoksijoiden päälle vettä. Sitten laskettiin (taas kuorolausuntana) lähtölaskenta kymmenestä yhteen, ja lähdettiin liikkeelle poliisiauton perässä.

Lauantaiaamuna vettä tuli taivaalta ajoittain rivakastikin, mutta Mario Castagnoli vakuutti että säätieteilijöiden mielestä vettä ei sada joten ei tarvitse hermostua. Sade loppuikin ennen puolta päivää, ja startin aikaan aurinkokin pilkisteli pilvien takaa. Lämpötila oli arviolta noin 20 astetta, mutta jo reilun tunnin juoksun jälkeen lämpömittareissa näkyi 26 ja 27 lukemia. Keli oli turhan lämmin, mutta Spartathlonin pätsistä jäätiin kuitenkin kauaksi.

Tasan kahden tunnin juoksun jälkeen ammuttiin kisan toinen lähtölaukaus 21,5 km kohdalla, sen jälkeen saimme jatkaa matkaa kukin omaan tahtiimme. Toisen startin jälkeen lähdetään välittömästi kiipeämään ylös ensimmäisen vuoren rinnettä. Nousu on jyrkkä, mutta ylöspäin noustessa tuuli kiihtyi ja ilman lämpötila viileni mukavasti, joten kiipeäminen oli palkitsevaa hommaa.

Pieniä tihkusadekuuroja saatiin illan ja yön aikana, mutta ne olivat mukavan piristäviä viilennyksiä, sadetakkia ei tarvittu. Olin varannut pitkähihaisen paidan drop bagiin alkuillaksi, mutta puin sen päälle vasta kuudennen vuoren huipulla 116,2 km kohdalla, josta lähdin eteenpäin noin klo 3 aamuyöstä. Lämpömittareissa näkyi lukema 8 astetta, ihanteellinen juoksusää pohjoisen pojalle.

Aamulla klo 9 olin 158 kilometrin kohdalla, matkaa maaliin oli 44 kilometriä ja aikaa 9 tuntia. Siinä vaiheessa jätin pitkähihaisen paidan pois, mutta hyvin nopeasti aamuaurinko alkoi lämmittää niin kuumasti että vauhti alkoi hiipua pahasti. Asetin seuraavan tavoitteen 172 kilometrin kohdalle, sen jälkeen loppu olisi enimmäkseen alamäkeä. Garolo-vuoren huipulle päästyäni Cesenaticon suunnassa taivas näytti lupaavan harmaalta, ja parin jyrähdyksen ja salaman jälkeen alkoi 2 tuntia kestänyt sade. Vettä tuli ajoittain kaatamalla, mutta se ei haitannut ollenkaan, juoksu kulki taas mukavasti kun helle ei haitannut.

Viimeiset pari tuntia aurinko paahtoi taas kuumasti, mutta maalin lähestyessä siitä ei ollut mitään haittaa.

Koko 202 km juostaan asfaltilla, siitä on suhteellisen tasaista ensimmäiset 21,5 km ja viimeiset 15 km. Siinä välissä on ylämäkiä ja alamäkiä, korkeuseroa on 3220 metriä. Reittimerkintöinä oli asfalttiin piirrettyjä nuolia, ja jos nuolia ei ollut, ohjeen mukaan piti jatkaa isointa ja suurinta tietä. Muutaman kerran iski epävarmuus kun reittimerkintöjä ja kanssakilpailijoita ei ollut näkynyt pitkään aikaan, mutta kertaakaan en eksynyt oikealta reitiltä.

Maisemat reitin varrella ovat erittäin hienoja. Vuoria ja laaksoja oli postikorttimaisina asetelmina niin paljon että niihin ehti suorastaan turtua. Kunnollisia valokuvia minulla ei valitettavasti ole esittää, mutta jos kiinnostus heräsi niin ensi toukokuussa voi mennä itse paikan päälle tutustumisretkelle.

Huoltopisteet oli toteutettu periaatteessa samalla systeemillä kuin Spartathlonissa, mutta käytäntö Nove Collissa oli suuripiirteisempi. Check pointeja piti olla 18 kpl mutta luulen että määrä saattoi heittää jonkin verran. Suuria huoltopisteitä (joille voi toimittaa drop bagin) oli kahdeksan, ja näiden lisäksi pienempiä oli siellä täällä. Huoltopisteiden väli oli suurimmillaan yli 20 km, joten evästä oli syytä ottaa mukaan reilusti. Juomisen kanssa ei ollut niin tarkkaa, sillä pitkin reittiä risteilleistä huoltoautoista tarjottiin jatkuvasti juomatäydennystä.

Veden, kivennäisveden, Cokiksen ja pillimehujen lisäksi monella huoltopisteellä olisi ollut myös viiniä ja olutta, mutta minulta jäivät nämä vahvemmat eväät kokeilematta tällä kertaa. Ruokana oli kolmen pasta partyn (21,5 km, 84,4 km ja 116,2 km) lisäksi leipiä, keksejä, banaaneja ja muuta tavanomaista ultra-evästä.

Nove Collissa (ja varsinkaan Spartathlonissa) ei ole syytä viettää yhtään ylimääräistä aikaa huoltopisteillä. Viime syksynä Spartathlonissa tuli notkuttua Check Pointeilla turhan pitkään, mutta nyt päädyin käyttämään seuraavaa strategiaa jonka mukaan aion toimia myös syksyllä Kreikassa:

Nove Collissa on samanlanen systeemi drop bagien kanssa kuin Spartathlonissa, mutta niiden määrä on rajoitettu kahdeksaan ja niiden paikat on määrätty etukäteen. Hotellin aulaan tuotiin perjantai-iltana kahdeksan suurta pahvilaatikkoa, jonne omat pussukat eväineen ja muine varusteineen sai heittää. Huoltopisteillä pussit piti kaivaa itse laatikoista, mutta ei siinä penkomisessa montaa sekuntia mennyt.

Minulla on tapanani raahata liiankin paljon kamaa pullovyöhöni kiinnitetyissä vyölaukuissa, mutta olen päätellyt että puolen kilon ylimääräinen paino ei yli 80 kg:n massassa paljoa haittaa, jos sillä hinnalla saa rauhallisemman mielen koko kisan ajaksi. Pullossa pidän vain vettä, jota käytän juomisen lisäksi myös jäähdyttämiseen. Suola- ja elektrolyyttitabletteja oli mukana 30 kpl molempia, käytännössä vähän yli puolet niistä tuli käytettyä. Imodiumia oli mukana yksi levyllinen, mutta ennen kisaa otetut kaksi ”ennaltaehkäisevää” Imodiumia toimivat niin hyvin että enempää ei tarvittu, vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmia. Kolme ibuprofeenia söin myös kisan aikana, selkäni jumittui kisaa edeltävällä viikolla puutarhatöiden seurauksena ja lääkäri käski napsia sitä kolme per päivä tahtiin.

Omina eväinä minulla oli Elovena-patukoita, Gatorade patukoita, Gutzy—patukoita ja kokeiluna Gutzy-geelejä. Parhaiten upposivat Elovenat ja mansikka-Gutzyt, eli ne joissa ei ole minkäänlaista suklaa- tai jugurttipäällystetettä. Geelejä en ole syönyt pariin vuoteen, mutta laitoin viimeiseen drop bagiin kaksi Gutzy geeliä. Ajattelin että jos siinä kohdassa vatsa on kunnossa mutta juoksu ei kulje, niin voisin kokeilla geeliäkin. En tiedä kuinka paljon geelit auttoivat siinä tilanteessa, mutta ei niistä ainakaan haittaa ollut ja vatsa ei protestoinut ollenkaan.

Minulla oli mukanani Nokia N95 puhelin, kunnianhimoisena tavoitteenani oli ottaa matkan varrelta kuvia ja lähetellä niitä saman tien GPS-koordinaatteineen nettiin katseltaviksi. Tällaiseen askarteluun olisi ollut hyvin aikaa, koska käveltäviä ylämäkiä oli luvassa yli 50 kilometriä.

Käytännössä tekniikka kuitenkin petti. Vaikka matkapuhelinverkkoa oli hyvin saatavilla koko kisan ajan, kuvien lähetys enimmäkseen epäonnistui. Jouduin pienentämään kameran resoluution minimiinsä, mutta silti kuvat menivät nettiin hyvin heikosti. Lisäksi GPS-satelliittien hakeminen kesti N95:ltä tosi kauan, uudemmat navigaattori-puhelimet hoitavat homman paljon nopeammin, käyttäen GPS:n apuna matkapuhelinverkon tukiasemien sijaintitietoja. Loppujen lopuksi kyllästyin kamerapuhelimen kanssa pelleilemiseen, ja päätin tallentaa hienot maisemat ja tunnelmat vain omiin muistikuviini.

Suunto T3 sykemittari mittasi sykkeen ja näytti aikaa. Keskisyke oli 125 (maksimi 160) ja energiaa paloi 15 594 Kcal. Training Effect oli 3,5 eli tällä lenkillä oli keskimääräisen kehittävä vaikutus.

Kisan ensimmäiset 21,5 km juostiin noin 5.30 min/km vauhtia, ja syke nousi heti alussa vähän yli 140 lukemien. Viileässä kevätsäässä Suomessa syke olisi ollut noin 20 pykälää alhaisempi, mutta hellelukemat ja yleinen kisalisä tekivät tehtävänsä. Juoksu tuntui kuitenkin helpolta, joten en hermostunut vaikka syke nousi reilun tunnin kuluttua jo päälle 150.

Kahden tunnin jälkeen lähdettiin kipuamaan ensimmäiselle vuorelle, ja siinä kävellessäkin syke vaihteli 140-145 lukemissa. Illan viiletessä syke putosi alle 130, ja aamulla vauhdinkin hidastuttua pumppu hakkasi kävellessä noin 110 ja juostessa korkeimmillaan 125-130. Viimeisten tuntien aikana kävelysyke saattoi painua alle sadan, ja juostessa lukema oli noin 110.

ASICS GT-2120 on minulle parhaiten sopiva kenkä, ne toimivat niin hyvin että uskallan lähteä ultrakisaan kokonaan juoksemattomilla kengillä. Kenkieni koko on US 13 (tai 48) eli ne ovat minunkin jalkaani tosi väljät. Pidän siitä että varpailla on tilaa, ja silloin on erityisen tärkeää käyttää lukkonauhoitusta, ettei jalka pääse liikkumaan kengän sisällä pituussuunnassa.

Koko 202 km lenkki juostiin asfaltilla, mutta mitään kengistä johtuvia ongelmia ei tullut vastaan. Teippasin molempien jalkojen kolme keskimmäistä varvasta, ja lisäksi laitoin teipit päkiöiden alle ja kantapään sisäsyrjään. Varvasteipit toimivat hienosti, vain oikean jalan keski- ja nimettömään varpaaseen tuli rakkulat, mutta olen varma että ilman teippausta jälki olisi ollut paljon pahempaa. Varvassukat myös auttoivat asiassa. Sen sijaan päkiäteipit eivät kestäneet paikallaan, mutta sillä ei ole väliä koska teipin irtoamisesta huolimatta päkiät olivat juoksun jälkeen sileät kuin vauvan peppu.

Jostain syystä jalkani kestivät 202 kilometriä asfalttia erittäin hyvin. Itse pelkäsin erityisesti viimeisiä alamäkiä, mutta tällä kertaa reiteni olivat paljon paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi Lohjalla 12 tunnin parkkihallijuoksussa. Luulen että mäkinen maasto sekä kävelyn ja juoksun vaihtelu sopii ainakin minun jaloilleni paljon paremmin kuin täysin tasainen alusta.

Aamuyön tunteina tapasin pari italialaista kaveria, joilla oli selvästi suuria ongelmia alamäen kanssa. Juoksemisen yritykset näyttivät erittäin tuskaisilta, ja niinpä kaverukset kävelivät jyrkkääkin rinnettä alas. Itse rullasin kohtuullisen tuoreilla jaloilla ohitse näistä hepuista, ja noin 5 km myöhemmin laakson pohjalle päästyäni olin luullakseni jättänyt heidät jo hyvin kauas taakseni. Mutta kuinka ollakaan, seuraavalle vuorelle kiivetessäni samat kaverit menivät heittämällä ohitse. Minä kävellä raahustin tosi raskaasti, mutta nämä kaverit hölkkäsivät jyrkkää ylämäkeä ilman mitään ongelmaa. Mutta näinhän se on, ylämäkeen juostessa jalkoihin ei kohdistu iskutusta juuri ollenkaan, joten kipeilläkin koivilla voi juosta. Pian vuoren hipun jälkeen ohitin saman parivaljakon toisen kerran alamäessä, ja poikien meno oli entistä vaikeamman näköistä. Sen jälkeen en heitä enää nähnyt.

Minulla ei ollut kisan aikana juuri mitään mainitsemisen arvoisia ongelmia. Kuudennelle vuorelle noustessa (Perticara 116,2 km) olivat voimat vähissä, mutta vuoren huipulla oli sopivasti pasta party joten istuin alas syömään ja juomaan. Olo parani nopeasti, ja seuraavana vuorossa ollut pitkän alamäen hölkötteleminen pimeässä yössä oli ehkä kisan paras osa.

Toinen heikko hetki oli aamulla auringon noustessa. Silloin veto alkoi loppua, mutta aikaa oli niin paljon jäljellä että tiesin kävelemisenkin riittävän maaliin pääsyyn. Kun juoksu ei kulkenut päätin keskittyä kävelemiseen, panostin siis siihen että edes kävely olisi reipasta enkä yrittänytkään juosta. Samalla join Coca-Colaa ja valitsin syötäväkseni nopeaa energiaa tarjoavia herkkuja. Myöhemmin tullut sade paransi tilannetta vielä radikaalimmin.

Kävelysauvat ovat luvallinen varuste Nove Collissa. Aluksi ihmettelin että mitä kepakoita jotkut kantoivat käsissään, mutta homma selvisi kun niistä muotoutui pienen ruuvaamisen jälkeen ylämäen kipuamisessa käyttökelpoiset kävelysauvat.

Yöllä on kylmää ja pimeää. Minulla oli juoksuvarusteina shortsit ja T-paita, ja lisäksi yötä varten pitkähihainen neon-keltainen juoksupaita. Valaistuksesta huolehti Petzl-otsalamppu ja kaksi punaista vilkkuvaloa, toinen käsivarteen ja toinen nilkkaan. Neon-värisen paidan sidoin vyötärölleni jo alkuillasta, ja se toimi siinä hyvänä varoitusmerkkinä takana tuleville autoilijoille. Italialaiset ajavat pimeillä vuoristoteilläkin lujaa, ja hyvin näkyvät varusteet ovat halpa henkivakuutus.

Numerolapun kanssa säätäminen voi olla hankalaa jos vaihtaa paitaa usein juoksun kuluessa. Minulla oli numeron kiinnittämistä varten Nathan-merkkinen numerovyö jonka ansiosta paidan vaihtaminen kävi helposti, hakaneuloja ei tarvittu ollenkaan.

Juuri kukaan kilpailijoista ei osannut englantia, joten sosiaalinen puoli kisan aikana jäi enempi morjestelun asteelle. Rolf-nimisellä hepulla oli hieno susi-aiheinen tatuointi pohkeessa, ja hän puhui myös hyvää englantia. Valitettavasti Rolfin puhe alkoi pian kuulostaa hollannilta, ja niinpä hän keskeytti kisan 84 km targetille vatsavaivojen takia. Ensin olivat tulleet ulos ruoat ja juomat, ja lopulta vatsan pohjalla taisi olla vaan muutama hollannin-kielinen sana, jotka nekin tarttuivat kurkkuun. Eipä siinä sitten enää juttu luistanut eikä matkanteko muutenkaan enää maistunut.

Erään ranskalaisen naisjuoksijan kanssa juttelin muutaman kerran. Hän harrasti ennen kaikkea maastoultria, mutta Olympia-juoksussakin hän oli käynyt, siellä matkanteko oli jäänyt kesken jonkun haaverin takia. Hän myös lähetti terveisiä Suomen hitaimmalle ultrajuoksijalle, jonka sanoi hyvin muistavansa Olympia-juoksusta! Sekä ranskalainen nainen (jonka nimeä en tiedä, löytyy tuloslistalta minun yläpuoleltani) että Rolf puhuivat kovasti Tour de Mont Blancista, se tuntui olevan tämän alueen juoksijoille ainakin yhtä suuri asia kuin Spartathlon.

Nove Colli on alun perin pyöräilytapahtuma, ja jos juoksulenkkiin käyttää yli 24 tuntia, saa loppumatkasta matkaseuraa ohi kiitävistä pyöräilijöistä. Hurjan näköistä touhua oli sateisilla serpentiiniteillä kaahaaminen, on vaikea ymmärtää kuinka pyöräilijät osaavat kaatua niin taitavasti että edes asfaltti-ihottumaa ei välttämättä tule. Toki siellä ambulansseja risteili pitkin tietä jatkuvasti, joten vakavampiakin onnettomuuksia varmaan tapahtui, mutta minun näkemissäni kahdessa kaatumisessa ei tainnut tulla mitään mustelmia pahempia vammoja.

Minullakin hukkaantui jonkin verran aikaa pyöräilijöitä väistellessä. Aika usein katsoin parhaaksi loikata tien sivuun odottamaan että pyöräilijät ohittavat jonkun tiukan serpentiinimutkan, ja menin itse vasta sitten kun tiellä oli varman päälle tilaa. Kisan kärkipään ajaessa ohitseni oli myös ajoittain syytä väistää ojan pohjalle, koska pyöräilijöitä huoltaneet autot ajelivat usein aivan tien vasemmassa laidassa.

Pyöräily on hieno laji, mutta minä seuraan sitä jatkossakin vain katsojana. Myönnän suoraan että minä en uskaltaisi ajaa Nove Colli -tyyppisiä teitä muuten kuin kaikki alamäet jarruttaen.

Auringon noustessa linnut aloittivat aamulaulunsa, ja parin tunnin ajan ilma oli täynnä niin monenlaista sirkutusta että siitä nauttiessa tuppasi eväiden syöminenkin unohtumaan. Ö-luokan ornitologina minulta jäi lähes kaikki lintulajit tunnistamatta, mutta kolmen ja yhdeksän välillä kaikuneet kukko-kiekuu -äänet lienevät peräisin kukosta, ja kuk-kuu kuulosti ihan Karjalan kunnailla kukkuvan käen kaverilta. Loput noin 100 muuta sirkuttajaa jäivät tunnistamatta.

Koiria ja kissoja on Italian maaseudulla tuhottoman paljon. Pihoilla aitauksissa tai naruun kytkettynä olleet koirat muistivat yölläkin kannustaa kovaäänisesti erikseen jokaista ohijuossutta ultraajaa, siinä metelissä saattoi asukkailla olla nukkuminen vaikeaa. Ehkä koirat ottivat yöjuoksijoiden ohimarssin harjoituksena äänenavauksena seuraavaa päivää varten, silloin oli kannustettavana 11 000 pyöräilijää. Lehmiä ja lampaita oli pelloilla paljon, mutta niiden elämää eivät ultrajuoksijat juuri hetkauttaneet.

Rune Larsson on kirjoittanut kuolleiden eläinten hyödyntämisestä ultrajuoksussa, tarina löytyy Tero Töyrylän toimittamista Ultrajuoksijan harjoittelu -kirjasta. Aineistoa oli Italian teillä runsaasti, alkumatkasta auton alle jääneitä lintuja oli paljon, ja maaseudulle siirryttäessä autojen uhreiksi näytti joutuneen erityisen paljon käärmeitä. Eikä kyse ollut mistään kyynpoikasista, vaan reilun kokoisista matelijoista joiden nahasta olisi hyvin voinut tehdä vaikka kravaatin. Sammakoita näkyi sekä eläviä että pannukakuksi ajettuja, samoin kuin etanoita. Sateen jälkeen asfaltille kerääntyi niin paljon mökkiä selässään kuljettavia etanoita että siinä sai juoksijakin olla tarkkana askeltensa kanssa.

Etanoita en varmaan liiskannut yhtäkään, mutta silmiin tunkeneiden pienten ötököiden kanssa meinasi mennä hermot. Muutaman kerran jouduin pysähtymään hetkeksi putsatakseni silmään eksyneen kirvan tai jonkun muun ötökän jäännökset. Periaatteessa pidän eläimistä, mutta vihreitä kirvan jäännöksiä silmänurkasta kaivaessani en tuntenut ollenkaan sääliä.

Aamun valjetessa herkässä tilassa ollut ihmismieli alkoi tulkita silmien edessä avautuvaa maisemaa omalla tavallaan, ja vähän väliä joku liikennemerkki, aidanpätkä tai puska näytti erittäin elävältä ihmishahmolta. Spartathlonissa kokemani vastaavanlaiset näköhäiriöt olivat turhauttavia ja masentaviakin, kun kaivattu huoltopiste ei ollutkaan siinä miltä alun perin näytti, mutta Nove Collissa tilanne oli paljon miellyttävämpi. Juoksu tai kävely kulki mukavasti, ja polvistuneelta nunnalta näyttänyt liikennemerkki tai yläviistoon kurottavalta lapselta vaikuttanut puska olivat vain hauskaa ajankulua. Tiesin koko ajan että ”näkemäni” hahmot olivat 99% varmuudella jotain ihan muuta, mutta luomuhallusinaation oikeneminen todellisuudeksi oli erinomaista ajanvietettä.

Jyrkkien ja loivien mäkien hahmottaminen oli myös vaikeaa. Useamman kerran kävi niin, että jyrkän nousun jälkeen silmät kertoivat tien kääntyvän loivaan laskuun, ja niinpä siirryin kävelystä kevyeen juoksuun. Jos juoksu tuntui poikkeuksellisen raskaalta, niin kyse oli usein siitä että jyrkän ylämäen jälkeen seurasikin loiva ylämäki. Silmät ja aivot vain tulkitsivat nousukulman muutoksen väärin.

Italia on välimeren maa, ja meininki on sen mukaista. Ajat ja paikat ovat enimmäkseen viitteellisiä, mutta kovalla selittämisellä ja käsien heiluttelulla hommat kuitenkin hoituvat.

Suomessa ennen ultrakisaa nähdään yleensä paljon keskittyneitä ja sisäänpäin kääntyneitä ilmeitä, suuri enemmistä meistä jäyhistä suomalaisista on hiljaisempaa sorttia. Sen sijaan italialaisten hölpötys tuntui vain yltyvän startin lähestyessä. Ultravertauksena voisi sanoa, että kuvitelkaa sata numeroukkoa yhteen huoneeseen vertailemaan puolen tunnin päästä alkavan kisan tankkausstrategian tsekkauslistoja, niin silloin päästään ehkä lähelle italialaisten meininkiä.

Jalkapallo ja pyöräily ovat saapasmaassa tärkeitä asioita. Nove Colli -juoksuun osallistuneet italialaiset tekivät suuren uhrauksen, sillä heiltä jäi Italian jalkapalloliigan ratkaisuotteluiden seuraaminen vähille. Huoltopisteissä ja myös huoltopisteiden välillä risteilleissä järjestäjien autoissa oli kuitenkin radioissa selostus päällä ja ohitin lauantai-illan aikana parikin kertaa erään Roomasta kotoisin olleen juoksijan, joka oli pysähtynyt spekuloimaan Alessandro del Pierron tekemisiä reitin varrelle pysähtyneen huoltoauton kuljettajan kanssa.

Nove Colli -pyöräilytapahtumaan osallistui 11 000 pyöräilijää, joista suurin osa oli luonnollisesti italialaisia. Näiden numerolappu selässään polkeneiden lisäksi reitillä oli tuhansia sunnuntai-pyöräilijöitä, jotka ajelivat reittiä pitkin ja poikin samanlaisissa varusteissa kuin varsinaiseen tapahtumaan osallistuvat. Ja nämä kaikki tuhannet ja tuhannet pyöräilijät kampesivat itsensä pyörän selkään koko päiväksi, vaikka olisivat voineet seurata TV:stä Italian ympäriajoa. Hienoa urheiluhenkeä!

Ostin paluulennolla lähtiessäni Bolognan lentokentältä La Gazzetta dello Sportin ja Corriere dello Sportin. Ajattelin että edes toisessa voisi olla tarinaa Nove Collista, olihan siellä sentään 11 000 pyöräilijää. Vaan eipä sieltä löytynyt mitään mainintaa Nove Collista, yli puolet molemmista lehdistä käsitteli jalkapalloa ja erityisesti Zlatan Ibrahimovicin tekemää maalia. Maininnan arvoisia olivat myös Valentino Rossin 90:s voitto Road Racingissa ja pyöräilyn Italian ympäriajo, pienempiä juttuja oli tenniksestä, koripallosta ja jopa jääkiekon Maailmanmestaruuden meno Venäjälle oli noteerattu. Jossain paikallisessa lehdessä olisi varmasti ollut paljonkin tarinaa Nove Collista, mutta valtakunnallisten lehtien uutiskynnys ei ylittynyt.

Lentokoneen kurvaillessa Bolognan yläpuolella ihmettelimme italialaisten intoa rakentaa liikenneympyröitä. Niitä näytti olevan sellaisissakin paikoissa joissa ei ollut edes risteystä. Arvoitus ratkesi kun jouduimme pari kertaa turvautumaan taksikyytiin, liikenneympyrät olivat shikaaneja joiden läpi kaahaaminen tarjoaa piristystä muuten niin tylsälle suoralla tiellä ajamiselle. Ja onhan se kiva kun taksikuskilla on mahdollisuus demonstroida turisteille kuinka tarkat ajolinjat valitsemalla ja hiukan kanttareiden päältä oikaisemalla liikenneympyrän läpi pystyy ajamaan vauhtia ollenkaan hiljentämättä.

Junamatkoilla Bolognan ja Riminin välillä ihailimme paikallisen nuorison taiteilemaa, neliömetreissä mitattuna hyvinkin laajaa graffiti-tuotantoa. Michelangelon perilliset eivät ole spray-maalia säästelleet taidetta tehdessään, tosin teosten taso ei näyttänyt poikkeavan meikäläisistä Gallen-Kallelan ja Halosen jalanjälkiä astelevien töhertelijöiden tuotoksista.

Maaliin pääsyni varmistui mielessäni käytännössä 158 km kohdalla. Silloin oli aikaa jäljellä 9 tuntia, ja matkaa 44 kilometriä.

Viimeisten 15 kilometrin aikana reitillä pysymisen kanssa oli kuitenkin pieniä vaikeuksia, koska minulle yllätyksenä juoksun reitti erkani pyöräilijöiden reitistä muutaman kilometrin matkalla. Olin unohtanut navigoinnin jo täydellisesti kuvitellessani, että saan juosta pyöräilijöiden perässä maaliin asti. Sitten minut yllättäen ohjattiinkin toiselle reitille, ja siellä hiljaisilla pikkukaduilla seuraavan asfaltista löytyvän nuolen löytäminen kesti välillä tuskastuttavan kauan. Pari kilometriä ennen maalia tultiin taas samalle reitille pyöräilijöiden kanssa, ja viimeiset sadat metrit juostiin yleisön reunustamaa rantabulevardilla.

Muita juoksijoita tai pyöräilijöitä ei ollut maalisuoralla samaan aikaan minun saadessani urakan valmiiksi, joten paikallinen Mertaranta sai hehkuttaa ”Forza Finlandesea” oikein antaumuksella. Edellisen kerran olen juossut maaliin asti Vantaan Maratonilla lokakuussa 2006, ja vaikka Vantaallakin kuulutukset toimivat hienosti, italialainen maaliintulo oli vieläkin sykähdyttävämpi.

Maaliin tulon jälkeen sain mitalin, ja sitten minut ohjattiin selostamoon hakemaan Nove Colli Finisher -paidan ja diplomin. Siinä vaiheessa sanoin että taidanpa mennä tuohon nurmikolle varjoon makailemaan hetkiseksi, koska pääni oli hiukan ”dizzy”. Tämä on minulle ihan normaalia, mutta yllättäen paikalle tullut lääkintähenkilöstö nosti minut paareille ja sitten mentiinkin lääkintätelttaan tutkittavaksi. Yritin selittää että ei tässä mitään hätää ole, mutta kun lääkäri ei osannut sanaakaan englantia, niin sain huilailla siellä ehkä 20 minuuttia. Join muutaman mukillisen jääteetä, ja sitten todettiin että kaikki on kunnossa ja sain luvan poistua. Lääkintähenkilöstö sai taas keskittyä serpentiiniteillä luistelleiden pyöräilijöiden ruhjeiden paikkaamiseen.

Saimme autokyydin hotellille, ja pienen levon ja peseytymisen jälkeen alkoi tehdä mieli pizzaa ja olutta. Niitä löytyikin parin korttelin päässä olleesta ravintolasta, ja kylläpä olikin maukasta. Illalla klo 20 palasimme hotellihuoneeseen, ja siinä vaiheessa ihmettelin kuinka pirteä olo voi olla hyvin valvotun yön jälkeen. Noin 5 minuutta myöhemmin simahdin, eikä minulla ollut mitään havaintoa naapurihotellissa olleista pirskeistä, joiden meteli kuulema valvotti koko seutukuntaa aamuyöhön asti.

Lentokoneella pääsee Bolognaan Keski-Euroopan kautta, esim. KLM:n lennot Amsterdamin kautta perjantai-aamuna ja maanantai-iltana toimivat hyvin. Junamatka Bolognasta Riminiin kestää reilun tunnin, ja parin tunnin välein liikkuvalla paikallisjunalla pääsee Riministä Cesenaticoon. Junamatkustaminen on Italiassa halpaa, pikajunalippu Bolognasta Riminiin maksoi €11.50 ja paikallisjunalla kyyti on vielä halvempaa. Toisaalta taksit ovat kalliimpia, esimerkiksi Cesenaticosta Riminiin kyyti maksoi (ilman taksamittaria ilmeisesti) €40, kun sama matka paikallisjunalla maksoi vain €2.20.

Toinen vaihtoehto on Finnairin suorat lennot Venetsiaan, sieltä on Cesenaticoon pidempi matka mutta suoria junayhteyksiä (Bolognan kautta koukaten) löytyy, ja auton vuokraamalla matka onnistuisi vielä helpommin. Nove Collin voi myös yhdistää vaikka kokonaiseen lomaviikkoon Italiassa, tosin lomalennot Riminiin alkavat vasta kesäkuun alussa.

Kilpailun järjestelyt sujuvat rennolla Välimeren meiningillä. Kisan startti on tasan klo 12, mutta kaikki muut aikataulut ovat vain viitteellisiä. Juoksun aikana huoltopisteetkin tuntuivat poikkeavan netissä ilmoitetuista jonkin verran, mutta siitä ei ollut ongelmaa koska reitillä risteilevistä järjestäjien autoista sai aina tarvittaessa täydennystä juomavarastoihin. Englannin kieltä ei Cesenaticossa osaa juuri kukaan, mutta yleensä asiat kuitenkin selviävät kun tarpeeksi heilutellaan käsiä. Saksan kieltä sen sijaan puhutaan hyvinkin yleisesti.

Nove Collin järjestäjien mielestä Spartathlon ja Nove Colli ovat maailman kaksi rankinta juoksutapahtumaa, kolmanneksi listalla kelpaa Badwater. Näistä asioista on tietysti turha kinastella, mutta kyllä Nove Colli on ehdottomasti juoksemisen arvoinen tapahtuma. Reitti on hieno, ja tuhannet pyöräilijät piristävät tunnelmaa sunnuntaina. Minä sain varovaisesti arvioiden noin 239 kpl Bravo, Forza, Grande, peukku ynnä muuta kannustusta takaa tulleilta pyöräilijöiltä, ja ensimmäiset taisivat tulla jo kilpasarjan Top10 -pyöräilijöiltä!

Toisaalta Nove Colli on kuitenkin ”vain” erittäin hieno juoksutapahtuma, siellä vietetty pitkä viikonloppu ei sekoittanut ainakaan minun päätäni niin tehokkaasti kuin viimesyksyinen Kreikan reissu. Spartathlon on mahtava juoksutapahtuma ja lisäksi myös ainutlaatuinen elämys, johon historiallinen ympäristö ja reissun pidempi kesto (tyypillisesti keskiviikosta tiistaihin) antavat edelleen oman säväyksensä.

Nove Collin päättymisen jälkeen on nyt nukuttu kolme yötä. Portaiden käveleminen alaspäin on edelleen työlästä, mutta portaat ylös ja tasaisella käveleminen onnistuvat jo hyvin. Pari varpaankynttä irvistää hiukan ja vasen jalkaterä näyttää olevan turvoksissa, muuten olo on oikein hyvä.

Pienet kolotukset ovat kuitenkin halpa hinta tästä tunnelmasta. Jos joutuisin nyt puhaltamaan endorfinometriin, niin tulos ylittäisi varmasti suositellut arvot törkeästi.